Metsästys Suomessa

Maamme on harvaan asutettua aluetta. Kylien ja keskusten väliin jää runsaasti luonnontilaa metsän eläimille. Meillä on myös melko laaja ekosysteemi, johon kuuluu suuriakin eläimiä ja petoja. Esimerkiksi Brittein saarilla suurin peto on kettu eikä Keski-Euroopan vuoristoissa ole karhuja. Pohjoismaana Suomi saa ylpeillä metsistä, joissa elää ilveksiä, karhuja, susia sekä hirviä.

Suomessa metsästys on suosittu harrastus, jonka parissa ulkoilu luonnossa on merkittävä osa metsästyskulttuuria. Erälle voi lähteä ilman ammuksiakin, mutta usein eränkäynti liitetään metsästykseen, vaikkakin se nykykielessä tarkoittaa metsän virkistyskäyttöä. Metsästys oli entisajan suomalaisille elinehto, ja sen tärkeys kulttuurissamme ja kielessämme vaikuttaa yhä.

Koska metsästyksestä on muodostunut urheilun tapainen suoritus, eikä keskeisimpänä tarpeena ole enää ruoan tai turkisten haku metsästä. Yleisin riistankaato tapa on ampuminen. Sen katsotaan olevan inhimillisempää kuin ansat, joiden virittämiseen ei vaadita juurikaan taitoa – julmuutta kylläkin, jonka muinaisina aikoina selittivät nälkä ja pelko.

Riistan kiinnisaaminen ja jo pelkkä näkönäköetäisyydelle pääseminen vaatii energiaa, tietoa ja kuntoa. Riistan ampuminen edellyttää taitoa ja hyvin kehitettyä asetta. Metsästys harrastuksena on monitaitolaji, jonka suorittajalta vaaditaan malttia ja harkitsevaisuutta.

Metsälle voi lähteä yksin, tosin monesti metsästys perustuu harjoiteltuun ja etukäteen suunniteltuun yhteistyöhön muiden metsästäjien kanssa. Metsästäjät osallistuvat myös riistatutkimuksiin sekä riistan laskemiseen, jotta metsästys säilyisi kannattavana ja luontoa edistävänä harrastuksena.